Tyhjennämme vanhempieni asuntoa. Lukuisat pikkuasiat tuovat mieleen muistoja lapsuudesta: pikku pala Metsovaaran kangasta, ruskea kermapullo, kukkakuvioinen posliinikahvainen lasten haarukka, kukkopilli, pakettinappulat.

Lapsuuteni 1960-luvun lähiössä elämä lipui kutakuinkin samanlailla kuin muissakin suomalaisissa kodeissa. Samat tavat, samat normit. Kunnes maailma alkoi muuttua. Lennettiin kuuhun, ei enää säästetty joka asiassa, erilaiset äänet nousivat esiin. Vapauden ja vaurastumisen jalkoihin tallaantuivat vähitelleen myös monet entiset hyveet.

Pakettinappulat kertovat minulle kadonneesta lapsuudesta. Samat tehtaat tekivät puisia lankarullia ja pakettinappuloita. Olen kantanut sinivalkoisella paperinarulla sidottuja paketteja. Olen leikkinyt huolellisesti talteen laitetuilla nappuloilla.  Äitini kätköistä niitä löytyi muutamia kuin museoituna.

Kirjoitin joitakin vuosia sitten Oodin 1960-luvulle

1.

Maalta Sinä olet tullut…

Maalta me ollaan kaikki tultu

toiset suoraan, toiset mutkan kautta,

mutta sitä maailmaa,

jossa maito haettiin kannuun naapurin navetalta

tai osuuskaupan lehmäkoneesta,

sitä maailmaa ei enää ole.

 

2.

Ennen tehtiin omin käsin

essuja, haravanvarsia, naulakoita, tauluja, vessanmattoja.

Ennen oli malttia kääriä kallisarvoiset ostokset makulatuuripaperiin,

sitoa huolellisesti ympäri paperinarua,

ja naruun pakettinappula.

 

Viilit siemennettiin kulhoissaan ruokakomeron ylähyllyllä,

nyt kertyy lukemattomia maitopurkkeja ja jugurttitörppöjä,

joilla ei ole mitään virkaa.

 

Pakettinappulat,

kuka kirjottaisi niille muistopuheen?

 

3.

Lapseni eivät usko niihin lauluihin

joissa tarinoin miten

agraarit tavat istutettiin urbaaniin ympäristöön

ja entinen elämä katosi sukupuuttoon.

Joskus ihmettelen,

onko koskaan ollut sitä jatkumoa,

jossa keräännyttiin television virityskuvan ääreen.

 

4.

Köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa.

Sen mukaan ojentauduttiin.

Alumiiniset mehumaijat ja omenaiset pärekorit hävisivät,

tilalle ilmestyivät tarjoiluvaunut ja hedelmämaljat veitsisarjoineen.

 

Eväsretkelle ei enää otettu maitopulloa tai termaria

ja voipaperiin kiedottuja juustoleipiä,

kassiin solahti pillimehua, limsapulloja ja muovipussissa pasteijoita.

Latte ja fetapiirakka ei koskaan hymyilytä mahaa ja varpaita

niin kuin metsäkivellä hörpätty ruskean pullon lämmennyt maito 

ja paistettu kananmuna ranskanleipäviipaleella.

 

Mutta paluuta todellisuuteen ei ole.

Jossain bittiavaruuden äärirajoilla 

häämöttää juureton tulevaisuus,

tänään pidän tiukasti kiinni

siitä minkä yhdessä muistamme.

 

En ikävöi 1960-luvun tiukkaa naapurikontrollia enkä moralismia, mutta kaipaan niitä hävinneitä hyveitä - yksinkertaisuutta, säästäväisyyttä, uskoa tulevaisuuteen ja toisista välittämistä, jota ei vielä kokonaan ulkoistettu yhteiskunnalle.