Oi, herra Romberg, tervetuloa seuramme soitannolliseen iltapäivään. Miten miellyttävää onkaan tutustua teihin. Saamme vihdoin kuulla teidän Divertimentoanne suomalaisesta teemasta, olette tiettävästi sovittanut huilusooloon suomalaisen kansanlaulun.

Ajatelkaa, että sävellyksenne on ollut yli 200 vuotta kateissa sen jälkeen, kun se viimeeksi esitettiin Turussa. Onneksi se on jälleen löydetty ja voidaan esittää täällä uudessa pääkaupungissamme.  

Pysähdyitte kai matkallanne Tukholmassa. Tapasitteko herra Crusellia? Entä mitä nykyisen asuinkaupunkinne Berliinin musiikkielämään kuuluu?

Mutta olenpa minä ajattelematon! Haluattelo lasillisen portviiniä ennen konsertin alkua? Käykää peremmälle, herra Romberg, samoin te arvon herrat, säveltäjät Kraus ja Ries.

​

Soitannollinen iltapäivä Musiikitalossa 23.3.2025 — Helsingin Barokkiorkesteri: Turku 1825.

Ohjelma oli laadittu Turun soitannollisen seuran 1820-luvun ohjelmistoa mukaillen. Vierailijoina Turussa  esiintyivät tuolloin mm. säveltäjät ja muusikot Bernhard Romberg ja Ferdinand Ries. Kadonneeksi luullun Rombergin huilukonserton nuotit ovat löytyneet keskieurooppalaisesta arkiston uumenista ja pääsivä nyt esitettäväksi noin 200 vuoden tauon jälkeen.

Bernhard Romberg (1767-1841): Divertimento sopra un tema finlandico, Op. 27

Joseph Martin Kraus (1756-1798): Huilukvintetto D-duuri, Op. 7

Ferdinand Ries (1784-1838): Jousikvartetto G-duuri, Op. 70/2.

Lähde: Helsingin barokkiorkesterin ohjelmakirja, kevät 2025/Joel Valkila

Kirjailija Juha Itkonen pohtii Imagessa (25.3.2024) julkaistussa kolumnissaan autofiktion olemusta: Missä kulkee raja oman maailmansa syventämisen ja itsensä toistamisen välillä?

Vähän samansuuntaisia ajatuksia nousi mieleeni, lukiessani Itkosen kirjan ”Teoriani perheestä”. Tartuin siihen innolla, mutta kiinnostavan alun jälkeen petyin ja väsähdin. Oivallukset isänä kasvamisesta, perheiden jatkumosta lapsuuden perheestä itse perustettuun perheeseen ja lasten mukanaan tuomasta onnesta hukkuivat kiiltokuvaan, joka esitti hyvin toimeentulevan taiteilijaperheen elämäntapoja, matkustelua, mökkielämää ja boheemia suhtautumista arkeen. Kun kolmannen kerran sain lukea minkä merkkisellä autolla kertoja keskeltä kirjoittajan kiirettään tai kaksostensa hoitoa suhasi haastatteluihin tai palavereihin, minulla alkoivat niskakarvat vähitellen nousta pystyyn.

Itkonen on lehti- ja radiojutuissaan puhunut siitä miten väärin on esittää lapsiperheen elämä raskaana ja vaivalloisena.  Kirjassa tämä sama teema tuodaan moneen kertaan esille itsereflektiona. Siinä on pienoinen hurskastelun sivumaku, koska samalla hän oikeastaan paheksuu sitä, miten joissakin perheissä arki ja vanhemmuus koetaan toisin. Sama itseriittoisuuden häive kaikuu asenteessa: neljän lapsen (joista yhdet keskosina syntyneet kaksoset) isän kokemuksellani olen oikeutettu pitämään ajatuksiani totuutena.  Kuitenkin kertoja kyselee toistuvasti: Mitä sivustaseuraajat minusta ajattelevat?

Kirjan kappaleet leijailevat aikajanalla edestakaisin. Kertoja on milloin teinin isä, milloin neljän milloin kahden lapsen isä, milloin poika, milloin kahden vauvan isä. Perhe näyttäytyy ikäänkuin lavasteena, jossa kertojaisä risteilee ihmis- ja itsetuntemuksessaan.  Ihanneisä ei suutu, ymmärtää loputtomasti, tukee ja kannattelee lasta, katuu syvästi erehdyksiään ja hioutuu tässä arjen muodonmuutoksessa hajuttomaksi ja mauttomaksi pyhimykseksi. 

Mutta mitä sitten oikeastaan on autofiktio? Ovatko oma elämä ja omat läheiset materiaalia, joka taipuu kirjailijan sommittelemaksi ikebanaksi? Ymmärrystä vai riistoa? Uutta luovaa pohdintaa vai omien asenteiden märehtimistä? 

Jos minä osaisin kirjoittaa oman teoriani perheestä, siinä olisi jotakin samaa kuin Itkosella. Mutta myös paljon eroavuuksia omien kokemusteni mukaan. Niin pitää ollakin, jokaisella on oma reseptinsä hyvään elämään.

Itkosen teorian pelastavat lopun 10 rehellistä ja pelkistettyä teesiä perhe-elämästä. 

[Juha Itkonen, 2024: Teoriani perheestä. Gummerus. 297 s.]

Otin viime vuonna tavoitteeksi lukea entistä enemmän ja monipuolisemmin. Kaihileikkauksen ja uusien silmälasien myötä lukutahtini elpyikin lähes ahmimisen asteelle. Kaikkiaan luin viime vuonna 106 kirjaa.

Tänä vuonna tartuin pääkaupunkiseudun kirjastojen laatimaan Helmet-lukuhaasteeseen. Haasteessa on viisikymmentä alakohtaa, joihin voi etsiä sopivan kirjan luettavakseen. Haasteita on laidasta laitaan: mm. kirjan nimessä mainitaan mies, päähenkilöllä on kissa/koira,  kansikuvan pääväri on vihreä, kirjan suomentaja on palkittu, kirja käsittelee isän ja tyttären suhdetta ym. Jotkut haasteista on hyvinkin helppo täyttää, joidenkin etsimiseen täytyy nähdä hiukan vaivaa.

Minä pisteytän lukemani omalla viiden tähden asteikollani:

⭐️                       nippa nappa jaksoi lukea loppuun

⭐️⭐️                  paperinmakuinen/ohut tarina/henkilöt epäuskottavia

⭐️⭐️⭐️             näistä aineksista olisi saanut paremmankin kirjan

⭐️⭐️⭐️⭐️       oikein hyvä joko juoneltaan ja/tai kerronnaltaan

⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️  loistava, mestarillinen

Tammikuussa annoin tähtiä lukemilleni kirjoille näin:

⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️  Erään kissan tutkimuksia | Katja Kettu, Akvarelleja Engelin kaupungista | Jukka Viikilä, Isäni auringonkukkien maasta | Irene Zidan 

⭐️⭐️⭐️⭐️ The Christmas tree tangle (lasten lorukirja) | Margaret Mahy,  Pompeius | Asko Sahlberg, Kaikki elämästä(ni) | Antti Holma, Pohjoisessa kahvi on juotu mustana | Ella-Maria Nuutti, Käräjät | Markus Nummi, Saman katon alla | Virginie Grimaldi 

⭐️⭐️⭐️ Birnamin metsä | Eleanor Catton, Taakka | Silja- Elisa Laitonen, Maresi |Maria Turtschaninoff, Sisilian leijonat | Stefania Auci,

Kirjakauppa Thamesin rannalla | Frida Skybäck

⭐️⭐️ Salaisuuksien galleria | Patricia G. Bertenyi, Metsästäjätär | Kate Quinn, Sahramisyksy | Maija Kajanto

⭐️ Silkkihuivi ja simpukka | Aili Somersalo

Yksi tuskaisesti loppuun kahlattava kirja osui tammikuun lukulistalleni. Somersalon 40-luvulla julkaistun, 1600-luvun noitavainosta ja rutosta kertovan kirjan ajankuvasta ja kielestä oli aika huristellut ohi jo kauan sitten. Historiallinen romaani ei siis vetänyt vertoja Somersalon klassiselle Mestaritontulle.  

Täysin surkeiksi kokemani kirjat jätän nykyisin surutta kesken. Miksi tuhlata voimiaan niihin, kun maailma on pullollaan hyviäkin kirjoja. (Yhtään en joutunut jättämään tässä kuussa kesken).

Olen päättänyt ottaa 2025 lukuhaasteeseen vain aiemmin lukemattomia kirjoja, ei siis uusintalukemisia vuosienkaan takaa. En myöskään fuskaa täyttämällä samalla  kirjalla useampaa eri haastetta. 

Kaksi tammikuun kirjaa olen kuunnellut, muut lukenut e-kirjoina. Päästäkseni käsiksi kirjaan, jonka nimessä mainitaan mauste, minun piti lukea koko Maija Kajannon Kahvila Koivu -sarja. Yllätyksekseni sarjan muut osat olivat ⭐️⭐️ tähden hömppää, mutta viimeinen Kardemummajoulu oli paras ja ansaitsisi jopa ⭐️⭐️⭐️. Toisin päin kävi jo aiemmin aloittamassani Silja-Elisa Laitosen Suviranta-sarjassa, jonka viimeinen osa Taakka oli pettymys, selvästi edellisiä ohkaisempi sekä juoneltaan että ihmiskuvaukseltaan. Hiukan vaikeasti luin Antti Holman Kaikki elämästä(ni) ensimmäisen kolmanneksen, mutta kun jatkoin äänikirjalla (lukijana Holma itse), homma alkoi toimia.

Olen viime vuosina suosinut historiallisia romaaneja ja  elämänkertaromaaneja. Välipaloiksi napsin pohjoismaisia dekkareita ja hömppää (tosin mikään läpeensä imelä ei maistu). Lukuhaasteen myötä repertuaarini on jo tammikuussa monipuolistunut. Lisäksi haasteeseen sopivien kirjojen etsiminen tuottaa runsaasti hupia.

Aloitin puoliltaöin uuden kirjan: Katja Ketun ”Erään kissan tutkimuksia”.

Prologi oli kryptinen, mutta heti ensimmäisestä luvusta teksti imaisi mukaansa. Kissa tekee tutkimuksiaan liikkuen ajassa nykypäivän Kirjailijan ja kansalaissodan aikaan tutustuneiden isoisovanhempien välillä. Kieli oli eläväistä, mutten tunnistanut murretta, jota menneisyyden päähenkilöt puhuivat. 

Pysähdyin ensimmäiseen viitteeseen sijainnista, kun tarinassa Matoperän Rennen kerrottiin opastaneen Galen-Kallelaa Lentualla ja eikö vain niissä maisemissa ollutkin Aino maalattu. 

Lentua oli tuttu viime kesän Kuhmon reissusta (oma kuva). Saarten takana siintävät vaarat, mm. Salonsaari.

Aino ja Lentua: tätä piti selvittää. Googlaamalla löysin Ylen pitkän ja ansiokkaan jutun Aino-tarun maisemista ja taiteilijan mallina ja oppaana toimineista paikkakuntalaisista.

Gallen-Kallelan triptyyki Aino-taru, 1891 (public domain). Maisema on kooste Lentuan eri näkymistä. Väinämöisen mallina on paikkakuntalainen Rimmin Uljaska, Ainon esikuvana on useita naisia, mm taiteilijan vastavihitty vaimo Mary.

Kissa seikkaili siis Kainuussa ja ainakin osa tarinan henkilöistä ja maisemista oli todellisia: Matokankaan Renne, Rimmin Uljaska ja Salonsaaren maisemat Lentualla.

Jatkoin lukemista. Menneisyyden päähenkilöt perustivat kotinsa Perukkaan. Pysähdyin taas ja otin karttasovelluksen esille. Perukoita löytyi useampia myös Kainuusta, mutta googlailemalla löytyy määritelmä: Perukka on Kainuussa ilmaus kaikelle, mikä sijaitsee taajamien ulkopuolella. Rajan pinnassa liikutaan, mutta jään odottamaan tarkempia vihjeitä sijainnista.

Googlaillessani huomaan jonkun kaipaavan somessa Perukka-paidan ohjetta.  Mielenkintoista. Kuvia löytyy, kun osaa asettaa hakusanat oikein. Houkuttelisi kokeilla, mutta missä on ohje? Paita on kuulemma Kuhmon nimikkoneule, mutta kaupungin sivuilta haku ei sitä löydä. Lopulta linkki ohjeeseen löytyy yhdestä kommenttiketjusta ja se vie takaisin Kuhmon verkkosivuille. Tallennan ohjeet seuraavan neuloosi-kohtauksen varalle.

Kuhmon nimikovillapaita Perukka. Kuhmon kaupunki/Villa Vanamo.

Jatkan tyytyväisenä kirjan parissa vielä tovin. Kun silmät alkavat luppasta ja asetan kirjanmerkin kohdalleen, kolmasosa kirjasta on luettu ja olen viisaampi Kainuusta, Suomen taiteen kultakaudesta, kansalaissodan historiasta ja neulomisesta. Kello on kolme.

Tyhjennämme vanhempieni asuntoa. Lukuisat pikkuasiat tuovat mieleen muistoja lapsuudesta: pikku pala Metsovaaran kangasta, ruskea kermapullo, kukkakuvioinen posliinikahvainen lasten haarukka, kukkopilli, pakettinappulat.

Lapsuuteni 1960-luvun lähiössä elämä lipui kutakuinkin samanlailla kuin muissakin suomalaisissa kodeissa. Samat tavat, samat normit. Kunnes maailma alkoi muuttua. Lennettiin kuuhun, ei enää säästetty joka asiassa, erilaiset äänet nousivat esiin. Vapauden ja vaurastumisen jalkoihin tallaantuivat vähitelleen myös monet entiset hyveet.

Pakettinappulat kertovat minulle kadonneesta lapsuudesta. Samat tehtaat tekivät puisia lankarullia ja pakettinappuloita. Olen kantanut sinivalkoisella paperinarulla sidottuja paketteja. Olen leikkinyt huolellisesti talteen laitetuilla nappuloilla.  Äitini kätköistä niitä löytyi muutamia kuin museoituna.

Kirjoitin joitakin vuosia sitten Oodin 1960-luvulle

1.

Maalta Sinä olet tullut…

Maalta me ollaan kaikki tultu

toiset suoraan, toiset mutkan kautta,

mutta sitä maailmaa,

jossa maito haettiin kannuun naapurin navetalta

tai osuuskaupan lehmäkoneesta,

sitä maailmaa ei enää ole.

2.

Ennen tehtiin omin käsin

essuja, haravanvarsia, naulakoita, tauluja, vessanmattoja.

Ennen oli malttia kääriä kallisarvoiset ostokset makulatuuripaperiin,

sitoa huolellisesti ympäri paperinarua,

ja naruun pakettinappula.

Viilit siemennettiin kulhoissaan ruokakomeron ylähyllyllä,

nyt kertyy lukemattomia maitopurkkeja ja jugurttitörppöjä,

joilla ei ole mitään virkaa.

Pakettinappulat,

kuka kirjottaisi niille muistopuheen?

3.

Lapseni eivät usko niihin lauluihin

joissa tarinoin miten

agraarit tavat istutettiin urbaaniin ympäristöön

ja entinen elämä katosi sukupuuttoon.

Joskus ihmettelen,

onko koskaan ollut sitä jatkumoa,

jossa keräännyttiin television virityskuvan ääreen.

4.

Köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa.

Sen mukaan ojentauduttiin.

Alumiiniset mehumaijat ja omenaiset pärekorit hävisivät,

tilalle ilmestyivät tarjoiluvaunut ja hedelmämaljat veitsisarjoineen.

Eväsretkelle ei enää otettu maitopulloa tai termaria

ja voipaperiin kiedottuja juustoleipiä,

kassiin solahti pillimehua, limsapulloja ja muovipussissa pasteijoita.

Latte ja fetapiirakka ei koskaan hymyilytä mahaa ja varpaita

niin kuin metsäkivellä hörpätty ruskean pullon lämmennyt maito 

ja paistettu kananmuna ranskanleipäviipaleella.

Mutta paluuta todellisuuteen ei ole.

Jossain bittiavaruuden äärirajoilla 

häämöttää juureton tulevaisuus,

tänään pidän tiukasti kiinni

siitä minkä yhdessä muistamme.

En ikävöi 1960-luvun tiukkaa naapurikontrollia enkä moralismia, mutta kaipaan niitä hävinneitä hyveitä - yksinkertaisuutta, säästäväisyyttä, uskoa tulevaisuuteen ja toisista välittämistä, jota ei vielä kokonaan ulkoistettu yhteiskunnalle.