Tyhjennämme vanhempieni asuntoa. Lukuisat pikkuasiat tuovat mieleen muistoja lapsuudesta: pikku pala Metsovaaran kangasta, ruskea kermapullo, kukkakuvioinen posliinikahvainen lasten haarukka, kukkopilli, pakettinappulat.

Lapsuuteni 1960-luvun lähiössä elämä lipui kutakuinkin samanlailla kuin muissakin suomalaisissa kodeissa. Samat tavat, samat normit. Kunnes maailma alkoi muuttua. Lennettiin kuuhun, ei enää säästetty joka asiassa, erilaiset äänet nousivat esiin. Vapauden ja vaurastumisen jalkoihin tallaantuivat vähitelleen myös monet entiset hyveet.

Pakettinappulat kertovat minulle kadonneesta lapsuudesta. Samat tehtaat tekivät puisia lankarullia ja pakettinappuloita. Olen kantanut sinivalkoisella paperinarulla sidottuja paketteja. Olen leikkinyt huolellisesti talteen laitetuilla nappuloilla.  Äitini kätköistä niitä löytyi muutamia kuin museoituna.

Kirjoitin joitakin vuosia sitten Oodin 1960-luvulle

1.

Maalta Sinä olet tullut…

Maalta me ollaan kaikki tultu

toiset suoraan, toiset mutkan kautta,

mutta sitä maailmaa,

jossa maito haettiin kannuun naapurin navetalta

tai osuuskaupan lehmäkoneesta,

sitä maailmaa ei enää ole.

 

2.

Ennen tehtiin omin käsin

essuja, haravanvarsia, naulakoita, tauluja, vessanmattoja.

Ennen oli malttia kääriä kallisarvoiset ostokset makulatuuripaperiin,

sitoa huolellisesti ympäri paperinarua,

ja naruun pakettinappula.

 

Viilit siemennettiin kulhoissaan ruokakomeron ylähyllyllä,

nyt kertyy lukemattomia maitopurkkeja ja jugurttitörppöjä,

joilla ei ole mitään virkaa.

 

Pakettinappulat,

kuka kirjottaisi niille muistopuheen?

 

3.

Lapseni eivät usko niihin lauluihin

joissa tarinoin miten

agraarit tavat istutettiin urbaaniin ympäristöön

ja entinen elämä katosi sukupuuttoon.

Joskus ihmettelen,

onko koskaan ollut sitä jatkumoa,

jossa keräännyttiin television virityskuvan ääreen.

 

4.

Köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa.

Sen mukaan ojentauduttiin.

Alumiiniset mehumaijat ja omenaiset pärekorit hävisivät,

tilalle ilmestyivät tarjoiluvaunut ja hedelmämaljat veitsisarjoineen.

 

Eväsretkelle ei enää otettu maitopulloa tai termaria

ja voipaperiin kiedottuja juustoleipiä,

kassiin solahti pillimehua, limsapulloja ja muovipussissa pasteijoita.

Latte ja fetapiirakka ei koskaan hymyilytä mahaa ja varpaita

niin kuin metsäkivellä hörpätty ruskean pullon lämmennyt maito 

ja paistettu kananmuna ranskanleipäviipaleella.

 

Mutta paluuta todellisuuteen ei ole.

Jossain bittiavaruuden äärirajoilla 

häämöttää juureton tulevaisuus,

tänään pidän tiukasti kiinni

siitä minkä yhdessä muistamme.

 

En ikävöi 1960-luvun tiukkaa naapurikontrollia enkä moralismia, mutta kaipaan niitä hävinneitä hyveitä - yksinkertaisuutta, säästäväisyyttä, uskoa tulevaisuuteen ja toisista välittämistä, jota ei vielä kokonaan ulkoistettu yhteiskunnalle.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin L.M. Montgomeryn Annan rouheasta uustulkinnasta TV-sarjassa. Sarja päättyi eilen 30 jakson jälkeen. Niissä Annan tarina sotkettiin perusteellisesti. Harmista puhisten katsoin joka hiivatin jakson, koska täytyyhän sitä elämässä päivittäiseen paheksumiseen olla aihetta.

Minä olen Annani kerrannut perusteellisesti jo lapsuudesta lähtien ja useamman kerran aikuisenakin. Viimeeksi taas luin aikajärjestyksessä koko sarjan, silloin kun siihen lisättiin kaksi aiemmin suomentamatonta osaa.

TV-sarjassa kerrontaaan oli nostettu Annan intomielisyys, mielikuvitus ja romantiikan kaipuu. Muuten hänestä oli tehty historialliseen kulissiin pesunkestävä egoisti, vähän väliä kiljumassa minä-minä-minä ja piu paut piittaamassa siitä mitä hänen omat tekonsa toisille aiheuttivat. 
Tapahtumat ja henkilöiden kuvaukset alkoivat mennä vituralleen jo ensimmäisestä jaksosta. Siinä vaiheessa, kun kylän nuoret ryypiskelivät moonshinea ja sekoilivat lähimetsässä nuotion ympärillä koulunpäättäjäispäivänä, minun sietokykyni lähes ylittyi.

Annan tarina on kasvukertomus. Samalla se kuvaa,  miten ilmaisuvoimainen ja edistyksellinen nuori ja myöhemmin perheenäiti löytää tapansa vaikuttaa ja muuttaa vanhoillisia asenteita Montgomeryn lapsuusaikaan sijoittuvissa maalais- ja merenrantakylissä.

TV-sarjaan oli ympätty ihan kaikkea: emansipaatiota, luokkaeroja, säätyennakkoluuloja, rotuongelmia, intiaanien asemaa ja valtavirrasta eroavaa seksuaalisuutta. Kaikki hyviä ja mielenkiintoisia teemoja, joiden kehitys 1800-luvun lopulla olisi ollut vaikka jokainen oman draamasarjansa arvoinen. Tässä filmatisoinnissa kaikesta siitä tuli sillisalaatti, jossa rynnättiin aiheesta toiseen kapinalippua heiluttavan itsekeskeisen teinitytön jäljissä.

Miksi käsikirjoittajat usein uskovat parantavansa alkuperäiskertomusta panemalla siihen omiaan? Louisa M. Montgomery oli oman aikansa edistyksellinen. Mutta pelkäänpä, että hän kieriskelisi haudassaan, jos tietäisi miten hänen klassikkoaan on rääkätty. Päätän kihisten kirjallisuusraporttini tähän.

Kömpelösti nimetty Anna, lopussa e -sarja löytyy Areenasta, en välitä edes linkata moiseen tekeleeseen.

Korkeasaaren karhut heräsivät talviuniltaan muutama päivä sitten. Vastahan on ohitettu talvennapa, jolloin karhun pitäisi uskomusten mukaan kääntää kylkeään talvipesässään ja murista: ”Yö puolessa, nälkä suolessa”. Lunta ja pakkasta on helmikuussa riittänyt, mutta haistoivatkohan karhut kuitenkin keväänmerkit? Tänään Korkeasaaren karhut kömpivät ulos mylläämään lumessa. 

 

Kuva: Korkeasaari/Mari Lehmonen, 2021

 

Kansanperinteen mukaan helmikuun alun kynttilänpäivä (2.2.) on sydäntalven viimeinen merkkipäivä. Siitä alkoi muinoin myös kevään odotus. Ensimmäinen varsinainen kevätkauden päivä oli kuitenkin Talvi-Matti (24.2.).

 

Silloin Talvi-Matti heittää kuuman kiven avantoon, koskeen tai kaivoon, ettei uutta jäätä ei enää muodostu. Aurinko alkaa sulattaa lunta mustien rikkojen ympäriltä: »Matista rikka sijansa syö». Päivä tunnetaan räystäissä roikkuvista jääpuikoista, »Matin parroista». Mitä pidemmät parrat, sitä pidemmäksi kevät venyy.

 

Karhun unien uskottiin jatkuvan Talvi-Mattiin. Silloin talven selkä taittuu ja se näkyy myös muun luonnon vilkastumisena. Päivä tunnetaan myös Varis-Mattina. Nimitys kertoo varisten innostumisesta keväiseen raakkumiseen. Myös metsäkana aloittaa näihin aikoihin laulunsa.

 

Kuva: Korkeasaari/Annika Sorjonen, 2021

 

Syksyllä on toinen Matin päivä, Syys-Matti (21.9.). Karhun uskottiin vetäytyvän unilleen Syys-Mattina. "Matista karhu maata menee ja Matista ylös nousee”. 

 

Syys-Matti aloitti monet puhdetyöt ja Talvi-Matti päätti ne. 

Lehmiä ei astutettu syksyllä alkavan sisäruokintakauden aikana, joten lehmien poikiminen ajoittui yleensä kevättalvelle. Talvi-Matti toi siis mukanaan myös ensimmäiset vasikat ja maidon. »Matti se maijon aloittaa, Matti se maijon lopettaa». Matin tienoissa kerittiin myös lampaat, jolloin saatiin »varpuvilla» eli »matinvilla».

 

Matin keleistä pääteltiin koko kevään säätä. Suoja ennustaa varhaista kevättä. Jos pyryttää tai on kova lumituisku, niin lunta tulee vielä kevään aikana monta kertaa, mutta marjavuodesta tulee hyvä. Kevään aikana tulossa oleva lumimäärä voidaan päätellä siitä, miten korkealta jänikset ovat tähän päivään mennessä jyrsineet pajun ja haavan versoja.

Minä olen kaupunkilaislapsi. Kun kuusikymmenluvun lähiöstä muut lapset hävisivät kesäksi maalle mummolaan, minä matkustin bussilla päiväretkille Kannelmäkeen oman mummuni luo. Hänen kanssaaan kolusimme metsiä, niittyjä ja peltoja niin hänen kotikulmillaan Kannelmäen seudulla kuin kotilähiöni Puotinharjun ympäristössä. Mummun opeilla selvitin kevyesti ensimmäisen kotimaisten kasvien lajintuntemustentinkin opiskeluaikoinani.

 

Puotinharju 1966. Lehmiä laiduntamassa Nymanin pelloilla taustalla Puotinharjun uusi lähiö.

 

Metsien ja peltojen keskelle rakennettu lähiö oli jatkuvien tutkimusretkien tyyssija. Oli puronvartta, kallioita, niittyä, kuusimetsää, männikköä, haavikkoa, mansikkapaikkoja, hernepeltoa, siirtolapuutarhaa ja kaiken huipuksi poliisien hevoshaka ja jännittävä vanha Storsängenin maatila. Kun ikää karttui ja sai alleen Jopon, retket ulottautuivat aina vain pidemmälle: Marjaniemen ja Kulosaaren rannoille tai Vuosaaren hiekkakankaille ja Uutelan kallioille.

 

Puotinharju 1965. Etualalla metsäinen ja kallioinen kotipihani. (Kuva: Kaupunginmuseo/Skyfoto Möller, CC BY 4.0)

 

Lapsena tiesin, milloin puronhaaran saaressa tuomen oksat kaartuvat suloiseksi valkokukkaiseksi luolaksi.  Missä kypsyivät ensimmäiset metsämansikat, missä käytiin ihailemassa hentoja violettisuonisia suo-orvokkeja tai nuuskittiin rahkasammalen ja suopursun kosteaa tuoksua.  Mesimarja ei koskaan marjonut varjoisan ojan penkalla, mutta sen kukat olivat aarre, joka etsittiin joka vuosi. Syksyn suurimpia riemuja oli seistä haavikon havisevan keltaisuuden keskellä, kuin hengittäen sisäänsä iloa.

 

60-luvun lapset komennettiin ulos. Sadesäillä sai leikkiä sisällä, muuten käsky kävi aina: ”Menkää pihalle mekastamaan.”  Niin oppi tuntemaan kuulaat kevätillat, elokuun kuutamot, maalishanget eli eri vuodenaikojen omat ihanuudet ja kurjuudetkin. Luontosuhde oli mutkaton: tämä kaikki on ihmeteltävänä ja nautittavana.

 

Suo-orvokkeja löytyi yhdestä kosteasta painanteesta,joka nykyisin on asfaltoitua Roihupellon teollisuusaluetta. (Kuva: Ocrdu/Wikimedia Commons, CC BY-SA 3.0)

 

Vanhempani eivät olleet luontoihmisiä, mutta he sienestivät innokkaasti. Pikkufiiatilla painelimme pitkin Uudenmaan hiekkateitä etsimässä aina uusia metsiä ja uusia apajia. Mustikka- ja puolukkasadot tuli tarkasteltua siinä samalla.

 

Biologinjuureni kasvavat lapsuudesta lähiön metsistä ja kallioilta. Omille lapsilleni halusin tarjota saman mahdollisuuden elää lähiluontoa ihmetellen. Biologivanhempien pennuista kasvoi kuitenkin nörttejä, joita välillä kaksin käsin yritimme plugata irti läppäreistä ja kännyköistä.

 

Helsingin kutistuvat vihersormet. 

(Helsingin Yleiskaava. Visio 2050)

 

Seuraan huolestuneena kaupunkini vihersormien käymistä yhä kapeammiksi. Kaupunkirakenteen tiivistämisen nimissä mm. Keskuspuistoa halutaan jatkuvasti nakertaa rakentamalla puistoalueen reunoja. Pirkkolan hallin laajentamisessa päädyttiin kaatamaan säästynyt vanhojen puiden metsikkö, vaikka luontoystävällisempiäkin ratkaisuja rakentamisen sijoitteluun olisi ollut.

 

Nykyisillä kotikulmillani Longinojan laaksoa suunnitellaan kunnostettavaksi  ”alueen luonto- ja maisema-arvoja korostaen ja puiston toimintoja monipuolistaen”. Suhteellisen luonnontilaisena säilyneen alueen reunamia rakennetaan  kuitenkin vauhdilla  asuinkortteleiksi, joiden puristuksiin jää kutistuva purolaakso.  Kaikkiaan pienvesiä on kaupungissa kohdeltu halveksivasti ja niiden merkitystä surraan vasta kun ne on menetetty. Longinoja on sinnikkäällä vapaaehtoisten kunnostustyöllä saatu kohennettua taimenpuroksi, mutta pelkään sen alkupään luonnontilaisuuden puolesta.

 

Pitkään tapetilla ollut Vartiosaaren rakentaminen olisi sekä luonto- että kulttuurikatastrofi. Kaupunki hävisi kiistan saaren rakentamisesta jo kerran, suunnitelmat olivat maakuntakaavan vastaisia. Uhka on edelleen olemassa: uudessa maakuntakaavassa Vartiosaari on merkitty kryptisesti taajamatoimintojen kehittämisalueeksi. Kaavan valitusaika on umpeutunut ja seuraavaksi odotetaan taas oikeuden päätöksiä. 

 

Monimuotoinen kaupunkiluonto tarvitsee riittävästi viherkäytäviä. Puistot ovat mukavia ja tarpeellisia, mutta myös luonnontilaiset metsät ja rannat ovat välttämättömiä. Välttämättömiä niin muille eliöille kuin asukkaillekin kaupunkiluonnon kokemiseksi. 

 

Kaupungin luonnossa, toiminnoissa ja rakennuskannassakin kaivattaisiin mielestäni elämän makua ja rosoa. Ei vain uutta ja sliipattua, jota kaupungin "kehittäminen" yleensä tuottaa, vaan sekaan myös puhkisuunnittelemattomia marginaalisia alueita ja mahdollisuuksia seikkailuihin. 

 

Uutelasta löytyy vielä luonnontilaista rantaa. (Kuva: Jonik/Wikimedia Commons, CC BY-SA 3.0)

Varhaiskristillisillä Valentinus/Valentine marttyyreillä on monta kaimaa. Yksikään pyhimystarina ei kuitenkaan linkitä heitä romanttiseen rakkauteen, jota anglosaksisissa maissa hehkutetaan helmikuun 14. päivänä. Valentinen päivän on uskottu myös periytyvän muinaisen Rooman hedelmällisyydenjuhlasta Lupercaliasta, jota vietettiin helmikuun puolessavälissä, mutta todisteita siitä ei ole.

Ensimmäisiä kirjallisia mainintoja Valentinuksen päivästä on keskiajan Englannista kirjailija Chaucerilta. Hän sepitti vuonna 1382 kuningas Richard II ja Böömin Annen kihlajaisten ensimmäisen vuosipäivän kunniaksi 700 säkeisen kevään ylistyksen. Tarinan, jossa Äiti Luonto joka vuosi kokosi kihlapäivänä linnut yhteen Rakkauden puutarhassa:  "For this was on St. Valentine's Day, when every bird cometh there to choose his mate." 

Tästä on hätiköiden päätelty Chaucerin tarkoittavan helmikuista Pyhän Valentinuksen päivää. Tosiasiat kuitenkin kumoavat oletuksen: Kihlajaissopimus allekirjoitettiin vasta toukokuussa. Luonnontieteellisten todisteiden valossa linnut eivät olisi olleet soidinpuuhissa vielä helmikuun alkupuolella. Jos taas otetaan huomioon maan liikkeen muutokset 500 vuodessa ja gregoriaaniseen kalenteriin siirtymisen aiheuttamat ’aikahypyt’, Valentinen päivä olisi voinut olla helmikuun lopulla nykykalenteriin verrattuna. Silloin toki jo ensimmäiset linnut hakevat parejaan, vaikkei varsinainen kosintameno- ja pesintäaika vielä Englannissakaan ole alkanut. 

Genovalaisen marttyyri-Valentinen muistopäivä on toukokuun alussa. Voi olla että aikojen saatossa pyhimykset ja päivät ovat menneet sekaisin. Kevään alkua, rakkautta ja lintuja kuvataan muutamissa muissakin englantilaisissa runoelmissa keskiajan-renessanssin ajoilta, eikä ihan selvää ole sekään kuka ketäkin plagioi. 

Oli Valentinen päivän vieton alkuperä mikä tahansa, se vakiintui Englannissa kuninkaan mahtikäskyllä jo 1500-luvulla. 1800-luvulla Euroopassa juhlapäivän vietto alkoi jo taantua, mutta sitten se levisi kulovalkean lailla Amerikkaan. Anglosaksisesta maailmasta tapa on levinnyt mm. Kaakkois-Aasiaan, jossa kiinalaiset ja eteläkorealaiset kuluttavat maailmanennätyksen rahaa Valentinen päivän lahjoihin. Skandinaviassa päivää vietetään yleensä otsikolla ”All Hearts Day”, jota innokkaimmin tuuppii markkinoille kukkakauppa-ala. Suomessa ja Virossa postitellaan kortteja Ystävän päivänä, joka on laimea kopio rakastavaisille  ja lemmenlurituksille omistetusta juhlasta.  

Painokuvien myötä Valentinuksen päivän vietto kaupallistui jo 1700-luvulla.

Miksi juuri kyyhkyt kuhertelevat Valentinen päivän toivotuksissa?

Kyyhkynen on ollut rakkauden ja hedelmällisyyden symboli monissa eri kulttuureissa jo muinaisesta Kaksoisvirtojen maasta antiikin Kreikkaan ja Roomaan. Kreikassa rakkauden jumalatar Afrodite kuvattiin yleensä pienehköjen valkoisten lintujen ympäröimänä. Pariuskollisina lintuina kyyhkyset sopivat hyvin ikuisen rakkauden tunnukseksi. Uroskyyhkyset osallistuvat haudontaan ja poikasten hoitoon, mikä vahvistaa mielikuvaa rakastavista ja huolehtivista kumppaneista. Keskiajalla uskottiin kyyhkysten taikavoimiin,  niinpä useimpiin lemmenrohtoihin tarvittiin ainesosaksi kyyhkyn sydän.