Minä olen kaupunkilaislapsi. Kun kuusikymmenluvun lähiöstä muut lapset hävisivät kesäksi maalle mummolaan, minä matkustin bussilla päiväretkille Kannelmäkeen oman mummuni luo. Hänen kanssaaan kolusimme metsiä, niittyjä ja peltoja niin hänen kotikulmillaan Kannelmäen seudulla kuin kotilähiöni Puotinharjun ympäristössä. Mummun opeilla selvitin kevyesti ensimmäisen kotimaisten kasvien lajintuntemustentinkin opiskeluaikoinani.

 

Puotinharju 1966. Lehmiä laiduntamassa Nymanin pelloilla taustalla Puotinharjun uusi lähiö.

 

Metsien ja peltojen keskelle rakennettu lähiö oli jatkuvien tutkimusretkien tyyssija. Oli puronvartta, kallioita, niittyä, kuusimetsää, männikköä, haavikkoa, mansikkapaikkoja, hernepeltoa, siirtolapuutarhaa ja kaiken huipuksi poliisien hevoshaka ja jännittävä vanha Storsängenin maatila. Kun ikää karttui ja sai alleen Jopon, retket ulottautuivat aina vain pidemmälle: Marjaniemen ja Kulosaaren rannoille tai Vuosaaren hiekkakankaille ja Uutelan kallioille.

 

Puotinharju 1965. Etualalla metsäinen ja kallioinen kotipihani. (Kuva: Kaupunginmuseo/Skyfoto Möller, CC BY 4.0)

 

Lapsena tiesin, milloin puronhaaran saaressa tuomen oksat kaartuvat suloiseksi valkokukkaiseksi luolaksi.  Missä kypsyivät ensimmäiset metsämansikat, missä käytiin ihailemassa hentoja violettisuonisia suo-orvokkeja tai nuuskittiin rahkasammalen ja suopursun kosteaa tuoksua.  Mesimarja ei koskaan marjonut varjoisan ojan penkalla, mutta sen kukat olivat aarre, joka etsittiin joka vuosi. Syksyn suurimpia riemuja oli seistä haavikon havisevan keltaisuuden keskellä, kuin hengittäen sisäänsä iloa.

 

60-luvun lapset komennettiin ulos. Sadesäillä sai leikkiä sisällä, muuten käsky kävi aina: ”Menkää pihalle mekastamaan.”  Niin oppi tuntemaan kuulaat kevätillat, elokuun kuutamot, maalishanget eli eri vuodenaikojen omat ihanuudet ja kurjuudetkin. Luontosuhde oli mutkaton: tämä kaikki on ihmeteltävänä ja nautittavana.

 

Suo-orvokkeja löytyi yhdestä kosteasta painanteesta,joka nykyisin on asfaltoitua Roihupellon teollisuusaluetta. (Kuva: Ocrdu/Wikimedia Commons, CC BY-SA 3.0)

 

Vanhempani eivät olleet luontoihmisiä, mutta he sienestivät innokkaasti. Pikkufiiatilla painelimme pitkin Uudenmaan hiekkateitä etsimässä aina uusia metsiä ja uusia apajia. Mustikka- ja puolukkasadot tuli tarkasteltua siinä samalla.

 

Biologinjuureni kasvavat lapsuudesta lähiön metsistä ja kallioilta. Omille lapsilleni halusin tarjota saman mahdollisuuden elää lähiluontoa ihmetellen. Biologivanhempien pennuista kasvoi kuitenkin nörttejä, joita välillä kaksin käsin yritimme plugata irti läppäreistä ja kännyköistä.

 

Helsingin kutistuvat vihersormet. 

(Helsingin Yleiskaava. Visio 2050)

 

Seuraan huolestuneena kaupunkini vihersormien käymistä yhä kapeammiksi. Kaupunkirakenteen tiivistämisen nimissä mm. Keskuspuistoa halutaan jatkuvasti nakertaa rakentamalla puistoalueen reunoja. Pirkkolan hallin laajentamisessa päädyttiin kaatamaan säästynyt vanhojen puiden metsikkö, vaikka luontoystävällisempiäkin ratkaisuja rakentamisen sijoitteluun olisi ollut.

 

Nykyisillä kotikulmillani Longinojan laaksoa suunnitellaan kunnostettavaksi  ”alueen luonto- ja maisema-arvoja korostaen ja puiston toimintoja monipuolistaen”. Suhteellisen luonnontilaisena säilyneen alueen reunamia rakennetaan  kuitenkin vauhdilla  asuinkortteleiksi, joiden puristuksiin jää kutistuva purolaakso.  Kaikkiaan pienvesiä on kaupungissa kohdeltu halveksivasti ja niiden merkitystä surraan vasta kun ne on menetetty. Longinoja on sinnikkäällä vapaaehtoisten kunnostustyöllä saatu kohennettua taimenpuroksi, mutta pelkään sen alkupään luonnontilaisuuden puolesta.

 

Pitkään tapetilla ollut Vartiosaaren rakentaminen olisi sekä luonto- että kulttuurikatastrofi. Kaupunki hävisi kiistan saaren rakentamisesta jo kerran, suunnitelmat olivat maakuntakaavan vastaisia. Uhka on edelleen olemassa: uudessa maakuntakaavassa Vartiosaari on merkitty kryptisesti taajamatoimintojen kehittämisalueeksi. Kaavan valitusaika on umpeutunut ja seuraavaksi odotetaan taas oikeuden päätöksiä. 

 

Monimuotoinen kaupunkiluonto tarvitsee riittävästi viherkäytäviä. Puistot ovat mukavia ja tarpeellisia, mutta myös luonnontilaiset metsät ja rannat ovat välttämättömiä. Välttämättömiä niin muille eliöille kuin asukkaillekin kaupunkiluonnon kokemiseksi. 

 

Kaupungin luonnossa, toiminnoissa ja rakennuskannassakin kaivattaisiin mielestäni elämän makua ja rosoa. Ei vain uutta ja sliipattua, jota kaupungin "kehittäminen" yleensä tuottaa, vaan sekaan myös puhkisuunnittelemattomia marginaalisia alueita ja mahdollisuuksia seikkailuihin. 

 

Uutelasta löytyy vielä luonnontilaista rantaa. (Kuva: Jonik/Wikimedia Commons, CC BY-SA 3.0)