Oi, herra Romberg, tervetuloa seuramme soitannolliseen iltapäivään. Miten miellyttävää onkaan tutustua teihin. Saamme vihdoin kuulla teidän Divertimentoanne suomalaisesta teemasta, olette tiettävästi sovittanut huilusooloon suomalaisen kansanlaulun.

Ajatelkaa, että sävellyksenne on ollut yli 200 vuotta kateissa sen jälkeen, kun se viimeeksi esitettiin Turussa. Onneksi se on jälleen löydetty ja voidaan esittää täällä uudessa pääkaupungissamme.  

Pysähdyitte kai matkallanne Tukholmassa. Tapasitteko herra Crusellia? Entä mitä nykyisen asuinkaupunkinne Berliinin musiikkielämään kuuluu?

Mutta olenpa minä ajattelematon! Haluattelo lasillisen portviiniä ennen konsertin alkua? Käykää peremmälle, herra Romberg, samoin te arvon herrat, säveltäjät Kraus ja Ries.

​

Soitannollinen iltapäivä Musiikitalossa 23.3.2025 — Helsingin Barokkiorkesteri: Turku 1825.

Ohjelma oli laadittu Turun soitannollisen seuran 1820-luvun ohjelmistoa mukaillen. Vierailijoina Turussa  esiintyivät tuolloin mm. säveltäjät ja muusikot Bernhard Romberg ja Ferdinand Ries. Kadonneeksi luullun Rombergin huilukonserton nuotit ovat löytyneet keskieurooppalaisesta arkiston uumenista ja pääsivä nyt esitettäväksi noin 200 vuoden tauon jälkeen.

Bernhard Romberg (1767-1841): Divertimento sopra un tema finlandico, Op. 27

Joseph Martin Kraus (1756-1798): Huilukvintetto D-duuri, Op. 7

Ferdinand Ries (1784-1838): Jousikvartetto G-duuri, Op. 70/2.

Lähde: Helsingin barokkiorkesterin ohjelmakirja, kevät 2025/Joel Valkila

Kirjailija Juha Itkonen pohtii Imagessa (25.3.2024) julkaistussa kolumnissaan autofiktion olemusta: Missä kulkee raja oman maailmansa syventämisen ja itsensä toistamisen välillä?

Vähän samansuuntaisia ajatuksia nousi mieleeni, lukiessani Itkosen kirjan ”Teoriani perheestä”. Tartuin siihen innolla, mutta kiinnostavan alun jälkeen petyin ja väsähdin. Oivallukset isänä kasvamisesta, perheiden jatkumosta lapsuuden perheestä itse perustettuun perheeseen ja lasten mukanaan tuomasta onnesta hukkuivat kiiltokuvaan, joka esitti hyvin toimeentulevan taiteilijaperheen elämäntapoja, matkustelua, mökkielämää ja boheemia suhtautumista arkeen. Kun kolmannen kerran sain lukea minkä merkkisellä autolla kertoja keskeltä kirjoittajan kiirettään tai kaksostensa hoitoa suhasi haastatteluihin tai palavereihin, minulla alkoivat niskakarvat vähitellen nousta pystyyn.

Itkonen on lehti- ja radiojutuissaan puhunut siitä miten väärin on esittää lapsiperheen elämä raskaana ja vaivalloisena.  Kirjassa tämä sama teema tuodaan moneen kertaan esille itsereflektiona. Siinä on pienoinen hurskastelun sivumaku, koska samalla hän oikeastaan paheksuu sitä, miten joissakin perheissä arki ja vanhemmuus koetaan toisin. Sama itseriittoisuuden häive kaikuu asenteessa: neljän lapsen (joista yhdet keskosina syntyneet kaksoset) isän kokemuksellani olen oikeutettu pitämään ajatuksiani totuutena.  Kuitenkin kertoja kyselee toistuvasti: Mitä sivustaseuraajat minusta ajattelevat?

Kirjan kappaleet leijailevat aikajanalla edestakaisin. Kertoja on milloin teinin isä, milloin neljän milloin kahden lapsen isä, milloin poika, milloin kahden vauvan isä. Perhe näyttäytyy ikäänkuin lavasteena, jossa kertojaisä risteilee ihmis- ja itsetuntemuksessaan.  Ihanneisä ei suutu, ymmärtää loputtomasti, tukee ja kannattelee lasta, katuu syvästi erehdyksiään ja hioutuu tässä arjen muodonmuutoksessa hajuttomaksi ja mauttomaksi pyhimykseksi. 

Mutta mitä sitten oikeastaan on autofiktio? Ovatko oma elämä ja omat läheiset materiaalia, joka taipuu kirjailijan sommittelemaksi ikebanaksi? Ymmärrystä vai riistoa? Uutta luovaa pohdintaa vai omien asenteiden märehtimistä? 

Jos minä osaisin kirjoittaa oman teoriani perheestä, siinä olisi jotakin samaa kuin Itkosella. Mutta myös paljon eroavuuksia omien kokemusteni mukaan. Niin pitää ollakin, jokaisella on oma reseptinsä hyvään elämään.

Itkosen teorian pelastavat lopun 10 rehellistä ja pelkistettyä teesiä perhe-elämästä. 

[Juha Itkonen, 2024: Teoriani perheestä. Gummerus. 297 s.]

Tänä vuonna tartuin pääkaupunkiseudun kirjastojen laatimaan Helmet-lukuhaasteeseen. Haasteessa on viisikymmentä alakohtaa, joihin voi etsiä sopivan kirjan luettavakseen. Haasteita on laidasta laitaan: mm. kirjan nimessä mainitaan mies, päähenkilöllä on kissa/koira,  kansikuvan pääväri on vihreä, kirjan suomentaja on palkittu, kirja käsittelee isän ja tyttären suhdetta ym. Jotkut haasteista on hyvinkin helppo täyttää, joidenkin etsimiseen täytyy nähdä hiukan vaivaa.

Minä pisteytän lukemani omalla viiden tähden asteikollani:

⭐️                       nippa nappa jaksoi lukea loppuun

⭐️⭐️                  paperinmakuinen/ohut tarina/henkilöt epäuskottavia

⭐️⭐️⭐️             näistä aineksista olisi saanut paremmankin kirjan

⭐️⭐️⭐️⭐️       oikein hyvä joko juoneltaan ja/tai kerronnaltaan

⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️  loistava, mestarillinen

Tammikuussa annoin tähtiä lukemilleni kirjoille näin:

⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️  Erään kissan tutkimuksia | Katja Kettu, Akvarelleja Engelin kaupungista | Jukka Viikilä, Isäni auringonkukkien maasta | Irene Zidan 

⭐️⭐️⭐️⭐️ The Christmas tree tangle (lasten lorukirja) | Margaret Mahy,  Pompeius | Asko Sahlberg, Kaikki elämästä(ni) | Antti Holma, Pohjoisessa kahvi on juotu mustana | Ella-Maria Nuutti, Käräjät | Markus Nummi, Saman katon alla | Virginie Grimaldi 

⭐️⭐️⭐️ Birnamin metsä | Eleanor Catton, Taakka | Silja- Elisa Laitonen, Maresi |Maria Turtschaninoff, Sisilian leijonat | Stefania Auci,

Kirjakauppa Thamesin rannalla | Frida Skybäck

⭐️⭐️ Salaisuuksien galleria | Patricia G. Bertenyi, Metsästäjätär | Kate Quinn, Sahramisyksy | Maija Kajanto

⭐️ Silkkihuivi ja simpukka | Aili Somersalo

Yksi tuskaisesti loppuun kahlattava kirja osui tammikuun lukulistalleni. Somersalon 40-luvulla julkaistun, 1600-luvun noitavainosta ja rutosta kertovan kirjan ajankuvasta ja kielestä oli aika huristellut ohi jo kauan sitten. Historiallinen romaani ei siis vetänyt vertoja Somersalon klassiselle Mestaritontulle.  

Täysin surkeiksi kokemani kirjat jätän nykyisin surutta kesken. Miksi tuhlata voimiaan niihin, kun maailma on pullollaan hyviäkin kirjoja. (Yhtään en joutunut jättämään tässä kuussa kesken).

Olen päättänyt ottaa 2025 lukuhaasteeseen vain aiemmin lukemattomia kirjoja, ei siis uusintalukemisia vuosienkaan takaa. En myöskään fuskaa täyttämällä samalla  kirjalla useampaa eri haastetta. 

Kaksi tammikuun kirjaa olen kuunnellut, muut lukenut e-kirjoina. Päästäkseni käsiksi kirjaan, jonka nimessä mainitaan mauste, minun piti lukea koko Maija Kajannon Kahvila Koivu -sarja. Yllätyksekseni sarjan muut osat olivat ⭐️⭐️ tähden hömppää, mutta viimeinen Kardemummajoulu oli paras ja ansaitsisi jopa ⭐️⭐️⭐️. Toisin päin kävi jo aiemmin aloittamassani Silja-Elisa Laitosen Suviranta-sarjassa, jonka viimeinen osa Taakka oli pettymys, selvästi edellisiä ohkaisempi sekä juoneltaan että ihmiskuvaukseltaan. Hiukan vaikeasti luin Antti Holman Kaikki elämästä(ni) ensimmäisen kolmanneksen, mutta kun jatkoin äänikirjalla (lukijana Holma itse), homma alkoi toimia.

Olen viime vuosina suosinut historiallisia romaaneja ja  elämänkertaromaaneja. Välipaloiksi napsin pohjoismaisia dekkareita ja hömppää (tosin mikään läpeensä imelä ei maistu). Lukuhaasteen myötä repertuaarini on jo tammikuussa monipuolistunut. Lisäksi haasteeseen sopivien kirjojen etsiminen tuottaa runsaasti hupia.

Aloitin puoliltaöin uuden kirjan: Katja Ketun ”Erään kissan tutkimuksia”.

Prologi oli kryptinen, mutta heti ensimmäisestä luvusta teksti imaisi mukaansa. Kissa tekee tutkimuksiaan liikkuen ajassa nykypäivän Kirjailijan ja kansalaissodan aikaan tutustuneiden isoisovanhempien välillä. Kieli oli eläväistä, mutten tunnistanut murretta, jota menneisyyden päähenkilöt puhuivat. 

Pysähdyin ensimmäiseen viitteeseen sijainnista, kun tarinassa Matoperän Rennen kerrottiin opastaneen Galen-Kallelaa Lentualla ja eikö vain niissä maisemissa ollutkin Aino maalattu. 

Lentua oli tuttu viime kesän Kuhmon reissusta (oma kuva). Saarten takana siintävät vaarat, mm. Salonsaari.

Aino ja Lentua: tätä piti selvittää. Googlaamalla löysin Ylen pitkän ja ansiokkaan jutun Aino-tarun maisemista ja taiteilijan mallina ja oppaana toimineista paikkakuntalaisista.

Gallen-Kallelan triptyyki Aino-taru, 1891 (public domain). Maisema on kooste Lentuan eri näkymistä. Väinämöisen mallina on paikkakuntalainen Rimmin Uljaska, Ainon esikuvana on useita naisia, mm taiteilijan vastavihitty vaimo Mary.

Kissa seikkaili siis Kainuussa ja ainakin osa tarinan henkilöistä ja maisemista oli todellisia: Matokankaan Renne, Rimmin Uljaska ja Salonsaaren maisemat Lentualla.

Jatkoin lukemista. Menneisyyden päähenkilöt perustivat kotinsa Perukkaan. Pysähdyin taas ja otin karttasovelluksen esille. Perukoita löytyi useampia myös Kainuusta, mutta googlailemalla löytyy määritelmä: Perukka on Kainuussa ilmaus kaikelle, mikä sijaitsee taajamien ulkopuolella. Rajan pinnassa liikutaan, mutta jään odottamaan tarkempia vihjeitä sijainnista.

Googlaillessani huomaan jonkun kaipaavan somessa Perukka-paidan ohjetta.  Mielenkintoista. Kuvia löytyy, kun osaa asettaa hakusanat oikein. Houkuttelisi kokeilla, mutta missä on ohje? Paita on kuulemma Kuhmon nimikkoneule, mutta kaupungin sivuilta haku ei sitä löydä. Lopulta linkki ohjeeseen löytyy yhdestä kommenttiketjusta ja se vie takaisin Kuhmon verkkosivuille. Tallennan ohjeet seuraavan neuloosi-kohtauksen varalle.

Kuhmon nimikovillapaita Perukka. Kuhmon kaupunki/Villa Vanamo.

Jatkan tyytyväisenä kirjan parissa vielä tovin. Kun silmät alkavat luppasta ja asetan kirjanmerkin kohdalleen, kolmasosa kirjasta on luettu ja olen viisaampi Kainuusta, Suomen taiteen kultakaudesta, kansalaissodan historiasta ja neulomisesta. Kello on kolme.

Lapsuuteni 1960-luvun lähiössä elämä lipui kutakuinkin samanlailla kuin muissakin suomalaisissa kodeissa. Samat tavat, samat normit. Kunnes maailma alkoi muuttua. Lennettiin kuuhun, ei enää säästetty joka asiassa, erilaiset äänet nousivat esiin. Vapauden ja vaurastumisen jalkoihin tallaantuivat vähitelleen myös monet entiset hyveet.

Pakettinappulat kertovat minulle kadonneesta lapsuudesta. Samat tehtaat tekivät puisia lankarullia ja pakettinappuloita. Olen kantanut sinivalkoisella paperinarulla sidottuja paketteja. Olen leikkinyt huolellisesti talteen laitetuilla nappuloilla.  Äitini kätköistä niitä löytyi muutamia kuin museoituna.

Kirjoitin joitakin vuosia sitten Oodin 1960-luvulle

1.

Maalta Sinä olet tullut…

Maalta me ollaan kaikki tultu

toiset suoraan, toiset mutkan kautta,

mutta sitä maailmaa,

jossa maito haettiin kannuun naapurin navetalta

tai osuuskaupan lehmäkoneesta,

sitä maailmaa ei enää ole.

2.

Ennen tehtiin omin käsin

essuja, haravanvarsia, naulakoita, tauluja, vessanmattoja.

Ennen oli malttia kääriä kallisarvoiset ostokset makulatuuripaperiin,

sitoa huolellisesti ympäri paperinarua,

ja naruun pakettinappula.

Viilit siemennettiin kulhoissaan ruokakomeron ylähyllyllä,

nyt kertyy lukemattomia maitopurkkeja ja jugurttitörppöjä,

joilla ei ole mitään virkaa.

Pakettinappulat,

kuka kirjottaisi niille muistopuheen?

3.

Lapseni eivät usko niihin lauluihin

joissa tarinoin miten

agraarit tavat istutettiin urbaaniin ympäristöön

ja entinen elämä katosi sukupuuttoon.

Joskus ihmettelen,

onko koskaan ollut sitä jatkumoa,

jossa keräännyttiin television virityskuvan ääreen.

4.

Köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa.

Sen mukaan ojentauduttiin.

Alumiiniset mehumaijat ja omenaiset pärekorit hävisivät,

tilalle ilmestyivät tarjoiluvaunut ja hedelmämaljat veitsisarjoineen.

Eväsretkelle ei enää otettu maitopulloa tai termaria

ja voipaperiin kiedottuja juustoleipiä,

kassiin solahti pillimehua, limsapulloja ja muovipussissa pasteijoita.

Latte ja fetapiirakka ei koskaan hymyilytä mahaa ja varpaita

niin kuin metsäkivellä hörpätty ruskean pullon lämmennyt maito 

ja paistettu kananmuna ranskanleipäviipaleella.

Mutta paluuta todellisuuteen ei ole.

Jossain bittiavaruuden äärirajoilla 

häämöttää juureton tulevaisuus,

tänään pidän tiukasti kiinni

siitä minkä yhdessä muistamme.

En ikävöi 1960-luvun tiukkaa naapurikontrollia enkä moralismia, mutta kaipaan niitä hävinneitä hyveitä - yksinkertaisuutta, säästäväisyyttä, uskoa tulevaisuuteen ja toisista välittämistä, jota ei vielä kokonaan ulkoistettu yhteiskunnalle.

Minä olen Annani kerrannut perusteellisesti jo lapsuudesta lähtien ja useamman kerran aikuisenakin. Viimeeksi taas luin aikajärjestyksessä koko sarjan, silloin kun siihen lisättiin kaksi aiemmin suomentamatonta osaa.

TV-sarjassa kerrontaaan oli nostettu Annan intomielisyys, mielikuvitus ja romantiikan kaipuu. Muuten hänestä oli tehty historialliseen kulissiin pesunkestävä egoisti, vähän väliä kiljumassa minä-minä-minä ja piu paut piittaamassa siitä mitä hänen omat tekonsa toisille aiheuttivat. 
Tapahtumat ja henkilöiden kuvaukset alkoivat mennä vituralleen jo ensimmäisestä jaksosta. Siinä vaiheessa, kun kylän nuoret ryypiskelivät moonshinea ja sekoilivat lähimetsässä nuotion ympärillä koulunpäättäjäispäivänä, minun sietokykyni lähes ylittyi.

Annan tarina on kasvukertomus. Samalla se kuvaa,  miten ilmaisuvoimainen ja edistyksellinen nuori ja myöhemmin perheenäiti löytää tapansa vaikuttaa ja muuttaa vanhoillisia asenteita Montgomeryn lapsuusaikaan sijoittuvissa maalais- ja merenrantakylissä.

TV-sarjaan oli ympätty ihan kaikkea: emansipaatiota, luokkaeroja, säätyennakkoluuloja, rotuongelmia, intiaanien asemaa ja valtavirrasta eroavaa seksuaalisuutta. Kaikki hyviä ja mielenkiintoisia teemoja, joiden kehitys 1800-luvun lopulla olisi ollut vaikka jokainen oman draamasarjansa arvoinen. Tässä filmatisoinnissa kaikesta siitä tuli sillisalaatti, jossa rynnättiin aiheesta toiseen kapinalippua heiluttavan itsekeskeisen teinitytön jäljissä.

Miksi käsikirjoittajat usein uskovat parantavansa alkuperäiskertomusta panemalla siihen omiaan? Louisa M. Montgomery oli oman aikansa edistyksellinen. Mutta pelkäänpä, että hän kieriskelisi haudassaan, jos tietäisi miten hänen klassikkoaan on rääkätty. Päätän kihisten kirjallisuusraporttini tähän.

Kömpelösti nimetty Anna, lopussa e -sarja löytyy Areenasta, en välitä edes linkata moiseen tekeleeseen.

Kuva: Korkeasaari/Mari Lehmonen, 2021

Kansanperinteen mukaan helmikuun alun kynttilänpäivä (2.2.) on sydäntalven viimeinen merkkipäivä. Siitä alkoi muinoin myös kevään odotus. Ensimmäinen varsinainen kevätkauden päivä oli kuitenkin Talvi-Matti (24.2.).

Silloin Talvi-Matti heittää kuuman kiven avantoon, koskeen tai kaivoon, ettei uutta jäätä ei enää muodostu. Aurinko alkaa sulattaa lunta mustien rikkojen ympäriltä: »Matista rikka sijansa syö». Päivä tunnetaan räystäissä roikkuvista jääpuikoista, »Matin parroista». Mitä pidemmät parrat, sitä pidemmäksi kevät venyy.

Karhun unien uskottiin jatkuvan Talvi-Mattiin. Silloin talven selkä taittuu ja se näkyy myös muun luonnon vilkastumisena. Päivä tunnetaan myös Varis-Mattina. Nimitys kertoo varisten innostumisesta keväiseen raakkumiseen. Myös metsäkana aloittaa näihin aikoihin laulunsa.

Kuva: Korkeasaari/Annika Sorjonen, 2021

Syksyllä on toinen Matin päivä, Syys-Matti (21.9.). Karhun uskottiin vetäytyvän unilleen Syys-Mattina. "Matista karhu maata menee ja Matista ylös nousee”. 

Syys-Matti aloitti monet puhdetyöt ja Talvi-Matti päätti ne. 

Lehmiä ei astutettu syksyllä alkavan sisäruokintakauden aikana, joten lehmien poikiminen ajoittui yleensä kevättalvelle. Talvi-Matti toi siis mukanaan myös ensimmäiset vasikat ja maidon. »Matti se maijon aloittaa, Matti se maijon lopettaa». Matin tienoissa kerittiin myös lampaat, jolloin saatiin »varpuvilla» eli »matinvilla».

Matin keleistä pääteltiin koko kevään säätä. Suoja ennustaa varhaista kevättä. Jos pyryttää tai on kova lumituisku, niin lunta tulee vielä kevään aikana monta kertaa, mutta marjavuodesta tulee hyvä. Kevään aikana tulossa oleva lumimäärä voidaan päätellä siitä, miten korkealta jänikset ovat tähän päivään mennessä jyrsineet pajun ja haavan versoja.

Puotinharju 1966. Lehmiä laiduntamassa Nymanin pelloilla taustalla Puotinharjun uusi lähiö.

Metsien ja peltojen keskelle rakennettu lähiö oli jatkuvien tutkimusretkien tyyssija. Oli puronvartta, kallioita, niittyä, kuusimetsää, männikköä, haavikkoa, mansikkapaikkoja, hernepeltoa, siirtolapuutarhaa ja kaiken huipuksi poliisien hevoshaka ja jännittävä vanha Storsängenin maatila. Kun ikää karttui ja sai alleen Jopon, retket ulottautuivat aina vain pidemmälle: Marjaniemen ja Kulosaaren rannoille tai Vuosaaren hiekkakankaille ja Uutelan kallioille.

Puotinharju 1965. Etualalla metsäinen ja kallioinen kotipihani. (Kuva: Kaupunginmuseo/Skyfoto Möller, CC BY 4.0)

Lapsena tiesin, milloin puronhaaran saaressa tuomen oksat kaartuvat suloiseksi valkokukkaiseksi luolaksi.  Missä kypsyivät ensimmäiset metsämansikat, missä käytiin ihailemassa hentoja violettisuonisia suo-orvokkeja tai nuuskittiin rahkasammalen ja suopursun kosteaa tuoksua.  Mesimarja ei koskaan marjonut varjoisan ojan penkalla, mutta sen kukat olivat aarre, joka etsittiin joka vuosi. Syksyn suurimpia riemuja oli seistä haavikon havisevan keltaisuuden keskellä, kuin hengittäen sisäänsä iloa.

60-luvun lapset komennettiin ulos. Sadesäillä sai leikkiä sisällä, muuten käsky kävi aina: ”Menkää pihalle mekastamaan.”  Niin oppi tuntemaan kuulaat kevätillat, elokuun kuutamot, maalishanget eli eri vuodenaikojen omat ihanuudet ja kurjuudetkin. Luontosuhde oli mutkaton: tämä kaikki on ihmeteltävänä ja nautittavana.

Suo-orvokkeja löytyi yhdestä kosteasta painanteesta,joka nykyisin on asfaltoitua Roihupellon teollisuusaluetta. (Kuva: Ocrdu/Wikimedia Commons, CC BY-SA 3.0)

Vanhempani eivät olleet luontoihmisiä, mutta he sienestivät innokkaasti. Pikkufiiatilla painelimme pitkin Uudenmaan hiekkateitä etsimässä aina uusia metsiä ja uusia apajia. Mustikka- ja puolukkasadot tuli tarkasteltua siinä samalla.

Biologinjuureni kasvavat lapsuudesta lähiön metsistä ja kallioilta. Omille lapsilleni halusin tarjota saman mahdollisuuden elää lähiluontoa ihmetellen. Biologivanhempien pennuista kasvoi kuitenkin nörttejä, joita välillä kaksin käsin yritimme plugata irti läppäreistä ja kännyköistä.

Helsingin kutistuvat vihersormet. 

(Helsingin Yleiskaava. Visio 2050)

Seuraan huolestuneena kaupunkini vihersormien käymistä yhä kapeammiksi. Kaupunkirakenteen tiivistämisen nimissä mm. Keskuspuistoa halutaan jatkuvasti nakertaa rakentamalla puistoalueen reunoja. Pirkkolan hallin laajentamisessa päädyttiin kaatamaan säästynyt vanhojen puiden metsikkö, vaikka luontoystävällisempiäkin ratkaisuja rakentamisen sijoitteluun olisi ollut.

Nykyisillä kotikulmillani Longinojan laaksoa suunnitellaan kunnostettavaksi  ”alueen luonto- ja maisema-arvoja korostaen ja puiston toimintoja monipuolistaen”. Suhteellisen luonnontilaisena säilyneen alueen reunamia rakennetaan  kuitenkin vauhdilla  asuinkortteleiksi, joiden puristuksiin jää kutistuva purolaakso.  Kaikkiaan pienvesiä on kaupungissa kohdeltu halveksivasti ja niiden merkitystä surraan vasta kun ne on menetetty. Longinoja on sinnikkäällä vapaaehtoisten kunnostustyöllä saatu kohennettua taimenpuroksi, mutta pelkään sen alkupään luonnontilaisuuden puolesta.

Pitkään tapetilla ollut Vartiosaaren rakentaminen olisi sekä luonto- että kulttuurikatastrofi. Kaupunki hävisi kiistan saaren rakentamisesta jo kerran, suunnitelmat olivat maakuntakaavan vastaisia. Uhka on edelleen olemassa: uudessa maakuntakaavassa Vartiosaari on merkitty kryptisesti taajamatoimintojen kehittämisalueeksi. Kaavan valitusaika on umpeutunut ja seuraavaksi odotetaan taas oikeuden päätöksiä. 

Monimuotoinen kaupunkiluonto tarvitsee riittävästi viherkäytäviä. Puistot ovat mukavia ja tarpeellisia, mutta myös luonnontilaiset metsät ja rannat ovat välttämättömiä. Välttämättömiä niin muille eliöille kuin asukkaillekin kaupunkiluonnon kokemiseksi. 

Kaupungin luonnossa, toiminnoissa ja rakennuskannassakin kaivattaisiin mielestäni elämän makua ja rosoa. Ei vain uutta ja sliipattua, jota kaupungin "kehittäminen" yleensä tuottaa, vaan sekaan myös puhkisuunnittelemattomia marginaalisia alueita ja mahdollisuuksia seikkailuihin. 

Uutelasta löytyy vielä luonnontilaista rantaa. (Kuva: Jonik/Wikimedia Commons, CC BY-SA 3.0)

Ensimmäisiä kirjallisia mainintoja Valentinuksen päivästä on keskiajan Englannista kirjailija Chaucerilta. Hän sepitti vuonna 1382 kuningas Richard II ja Böömin Annen kihlajaisten ensimmäisen vuosipäivän kunniaksi 700 säkeisen kevään ylistyksen. Tarinan, jossa Äiti Luonto joka vuosi kokosi kihlapäivänä linnut yhteen Rakkauden puutarhassa:  "For this was on St. Valentine's Day, when every bird cometh there to choose his mate." 

Tästä on hätiköiden päätelty Chaucerin tarkoittavan helmikuista Pyhän Valentinuksen päivää. Tosiasiat kuitenkin kumoavat oletuksen: Kihlajaissopimus allekirjoitettiin vasta toukokuussa. Luonnontieteellisten todisteiden valossa linnut eivät olisi olleet soidinpuuhissa vielä helmikuun alkupuolella. Jos taas otetaan huomioon maan liikkeen muutokset 500 vuodessa ja gregoriaaniseen kalenteriin siirtymisen aiheuttamat ’aikahypyt’, Valentinen päivä olisi voinut olla helmikuun lopulla nykykalenteriin verrattuna. Silloin toki jo ensimmäiset linnut hakevat parejaan, vaikkei varsinainen kosintameno- ja pesintäaika vielä Englannissakaan ole alkanut. 

Genovalaisen marttyyri-Valentinen muistopäivä on toukokuun alussa. Voi olla että aikojen saatossa pyhimykset ja päivät ovat menneet sekaisin. Kevään alkua, rakkautta ja lintuja kuvataan muutamissa muissakin englantilaisissa runoelmissa keskiajan-renessanssin ajoilta, eikä ihan selvää ole sekään kuka ketäkin plagioi. 

Oli Valentinen päivän vieton alkuperä mikä tahansa, se vakiintui Englannissa kuninkaan mahtikäskyllä jo 1500-luvulla. 1800-luvulla Euroopassa juhlapäivän vietto alkoi jo taantua, mutta sitten se levisi kulovalkean lailla Amerikkaan. Anglosaksisesta maailmasta tapa on levinnyt mm. Kaakkois-Aasiaan, jossa kiinalaiset ja eteläkorealaiset kuluttavat maailmanennätyksen rahaa Valentinen päivän lahjoihin. Skandinaviassa päivää vietetään yleensä otsikolla ”All Hearts Day”, jota innokkaimmin tuuppii markkinoille kukkakauppa-ala. Suomessa ja Virossa postitellaan kortteja Ystävän päivänä, joka on laimea kopio rakastavaisille  ja lemmenlurituksille omistetusta juhlasta.  

Painokuvien myötä Valentinuksen päivän vietto kaupallistui jo 1700-luvulla.

Miksi juuri kyyhkyt kuhertelevat Valentinen päivän toivotuksissa?

Kyyhkynen on ollut rakkauden ja hedelmällisyyden symboli monissa eri kulttuureissa jo muinaisesta Kaksoisvirtojen maasta antiikin Kreikkaan ja Roomaan. Kreikassa rakkauden jumalatar Afrodite kuvattiin yleensä pienehköjen valkoisten lintujen ympäröimänä. Pariuskollisina lintuina kyyhkyset sopivat hyvin ikuisen rakkauden tunnukseksi. Uroskyyhkyset osallistuvat haudontaan ja poikasten hoitoon, mikä vahvistaa mielikuvaa rakastavista ja huolehtivista kumppaneista. Keskiajalla uskottiin kyyhkysten taikavoimiin,  niinpä useimpiin lemmenrohtoihin tarvittiin ainesosaksi kyyhkyn sydän.